Harvassa lienevät ne meistä, jotka eivät olisi viime vuosina kärsineet keskustelukulttuurin polarisoitumisesta. Toki heitäkin on, mutta yleensä sellaisissa tapauksissa polarisaatiota nimenomaan käytetään hyödyksi omien tavoitteiden edistämiselle, vahingoista välittämättä. Kaikkein yleisintä näyttää kuitenkin olevan, että polarisoivaa puhetapaa käytetään hyvien tarkoitusten ajamana, ilman ymmärrystä siitä, mitä haittaa tällaisesta toiminnasta voi olla. Juuri näin näyttää käyneen Häijään pienpetotapahtuman suhteen. Olen taustoittanut tapahtumaa ja siitä syntynyttä kohua aikaisemmassa blogikirjoituksessa.
Ennen itse kilpailuun sukeltamista on syytä muistuttaa mistä tilanteesta tähän kohuun lähdettiin. Tämä sama dynamiikka tuntuu toistuvan polarisoituvissa keskusteluissa aiheesta riippumatta. Kun ihmisryhmät tavoittelevat itselleen tärkeitä asioita, niistä löytyy aina merkittävästi yhteistä kosketuspintaa, vaikka aihe olisikin vaikea. Luonnon monimuotoisuuskeskustelun osalta tilanne näytti jotakuinkin tältä.
Valtaosa luontoihmisistä jakaa tavoitteen luonnon monimuotoisuuden edistämisestä, taantuvien lajien suojelusta ja ymmärryksen siitä, että tässä onnistuminen vaatii myös elinympäristöjen ennallistamista. Tiedämme, että ihmisen vaikutus elinympäristöihin on ollut tuhoisa ja että tasapainottaminen vaatii työtä. Ihmisten mielipiteet eroavat jonkin verran siinä olisiko paras tapa korjata tehtyjä virheitä antaa luonnon korjata itsensä vai tarvitaanko ihmisen työtä esimerkiksi vieraspetojen tappamisen suhteen. Vieraspetojen ja kotoperäisten pienpetojen vaikutus luontoon ei ilmeisesti ole yleistietoa. Keskustelua seuratessa kävi ilmi, että harva osaa vastata oikein kysymyksiin “miten pienpedot vaikuttavat lintukantoihin tutkitun tiedon perusteella” tai “miten suurpedot vaikuttavat pienpetokantoihin.” Nämä ja monta muuta kysymystä saivat asiantuntijavastauksen Heidi Krügerin kanssa käymässäni podcastissa ja sen perusteella kirjoittamassani pienpetojen vaikutuksia summaavassa tutkimusyhteenvedossa
Tieteellinen perusta pienpetopoistolle on siis vahva. Toiminta on laillista, sitä tehdään vaivaa säästämättä jopa luonnonsuojelualueilla. Kyseessä on arvovalinta, jossa meidän pitää tehdä päätös siitä haluammeko suojella tiettyjä biotooppeja ja niissä asuvia lajeja vai emme. Metsästäjien osalta vastaus on yksiselitteinen ja sitä kautta syntyy motivaatio tehdä työtä luonnonolojen tasapainottamiseksi. Tästä motivaatiosta voit kuunnella lisää Joija Tikkasen kanssa nauhoittamastani podcastista.
Metsästäjien näkökulmasta toiminta on siis oikeutettua, oma motivaatio on tietenkin ilmiselvä, ja siksi hyvin harva kyseenalaisti Häijään pienpetokilpailua miltään kulmalta. Sosiaalinen media kuitenkin astui kehiin ja sen kautta tilanne sai aivan uusia merkityksiä ja äänensävyjä.
Metsästäjien näkökulmasta tapahtumassa ei ollut mitään erikoista tai outoa. Lisäksi tällaisen Häijään pienpetokilpailun järjestäminen oli yhden ihmisen harteilla, eikä aikaa asian tarkastellulle vaikkapa kriisiviestintään valmistautumalla ollut. Miksipä siihen olisikaan pitänyt valmistautua, koska tapahtuma järjestettiin kolmatta kertaa, ilman aikaisempia ongelmia. Katseen pallossa pitäminen on täysin ymmärrettävää. Olisin toiminut täysin samalla tavalla. Samaan aikaan on kuitenkin totta, että asiaa tuntemattomalle tappamiskilpailu kuulostaa perin erikoiselta. Aivan erityisesti tämä nosti karvat pystyyn eläinoikeusjärjestöissä, jotka puolestaan nostivat tapahtuman tapetille ja ohjasivat jäsenistönsä tuomaan närkästyksensä aiheesta esiin tapahtuman järjestäjälle. Maailmasta löytyi ilmiselvä virhe, jota lähdettiin korjaamaan.
“Kun virhe löytyi, yhteinen tavoite katosi. Tämä mekanismi on polarisaation synnyn ydin. Tavoitteiden yhteinen edistäminen korvautuu taisteluhalulla ja taisteluun tarvitaan armeija. Sosiaalinen media alkaa toimia rekrytointialustana ja halu ymmärtää toista osapuolta tai edes totuutta ilmiöiden takana tuhoutuu. ”
Aivotutkija Katri Saarikivi vieraili metsästä-podcastissa keskustelemassa siitä mistä tällainen ilmiö syntyy ja kuinka vaikeaa totuuden etsiminen on moraalisia kysymyksiä sisältävissä asioissa.
Ihmisen ajattelu on lukemattomilla tavoilla vinoutunutta. Tämä on seurausta siitä, että totuuden löytäminen ei ole aina paras keino selviytyä. Paljon tehokkaampaa on onnistua lietsomaan oman aatteensa taakse isoin joukko, jonka voimalla on mahdollista musertaa toisinajattelijat. Siksi halun ottaa selvää mistä on kysymys, jyrää halu löytää omalle aatteelle puolustajia. Siksi keskustelijat keskittyivät lukemaan metsästäjien ajatuksia esimerkiksi toiminnan motivaatiosta (huvittelun suhteen). Miksi ottaa selvää, kun oikeat vastaukset voi keksiä kohtaamatta vihollista itse? Johtopäätökset olivat tunteiden värittämiä, ja metsästäjien näkökulmasta niitä oli mahdotonta tunnistaa itsessään. Näin kertoi myös pienpetoja luonnonsuojelualueilla metsästäjävä Joija Tikkanen, joka osallistui itse Häijään pienpetokilpailuun.
Koska johtopäätökset toiminnan taustoista ja motivaatiosta olivat virheellisiä, keskustelu näytti metsästäjien näkökulmasta uskomattomalta. Siitä seurasi polarisaatiokuilua syventäviä vastineita. Omaa toimintaa puolustettiin, toisinaan aggressiivisesti, mutta useimmiten kuulematta sitä tosiasiaa, että tappamiskilpailu todella näyttää ulkoapäin katsottuna varsin synkältä. Kanjoni repesi leveämmäksi.
Oikeamielisyyden sokaiseva valo
Sosiaalisen median ryhmädynamiikka ja tapa, jolla se tekee asioita näkyviksi on nostanut esiin uuden, visvaisen ongelman. Olemme onnistuneet luomaan joukon asioita, jotka kuulostavat hyviltä, ja joita on helppo lähteä peukuttamaan ottamatta selvää asioiden taustoista ja todellisesta tilasta. Tämä on ongelmallista siksi, että todellisuus on monimutkainen, monipuolinen ja vaikea, eivätkä syy-seuraussuhteet ole helposti näkyvissä. Tästä johtuen hyvää tavoitteleva oikeamielisyys saattaa pahentaa ongelmia.
Olen tietenkin maailman paremman toimivuuden ja hyvän kasvattamisen kannalla, mutta olen oppinut karvaasti, kuinka siinä onnistuminen vaatii kipeiden asioiden kohtaamista ja niiden silmiin katsomista. Mikäli se jää tekemättä, hyvää tavoitellessa on täysin mahdollista suunnata huomio aivan vääriin asioihin, tai jopa aiheuttaa merkittävää haittaa. Haittaa aiheutuu erityisesti silloin, kun vääriin tulkintoihin perustuva oikeamielinen taistelu kolhii kipeästi ihmisiä, jotka eivät ansaitse tulla kolhituksi. Jokainen ymmärtää minkälainen vaikutus tällä on yhteistyömahdollisuuksiin ja asioiden oikeaan suuntaan edistämiseen.
Miten purkaa polarisaatiota?
Tilanne luontokeskustelun suhteen, tai yhteiskunnassa laajemminkin voi vaikuttaa toivottomalta, mutta se ei ole sitä. Vaikea tilanne tietenkin on, mutta me suomalaiset olemme kansa, jonka arvopohja on todellisuudessa hyvin pitkälti jaettu. Tietenkin eroja on, mutta asiassa kuin asiassa on mahdollista löytää ne tarpeet ja arvot, joiden pohjalle keskustelu voi rakentua. Kun keskustelun metsästäjien kanssa vaikeistakin aiheista, keskustelussa on aina onnistumisen mahdollisuus, koska meillä on paljon yhteistä. Tämä sama yhteiselle pohjalle rakentaminen on täysin mahdollista luontoväen kesken laajemminkin jos vaan niin haluamme. Eroja korostamalla se ei onnistu. Pahaa vastaan taistelu on lähes aina haitallinen metafora tärkeiden asioiden edistämiselle. Ainakin silloin, jos tulkinta vastustajan pahuudessa on synnytetty ottamatta selvää asioiden todellisesta tilasta.
Yhteisten arvojen ääreen ei koskaan päästä, jos annamme omien tunteidemme estää meitä selvittämästä totuutta. Kun maalaamme mielessämme kuvaa muista toimijoista, meidän on yksinkertaisesti uskallettava ottaa selvää arvailun ja ajatustenluvun sijasta. Se on mahdollista ainoastaan riittävien tunnetaitojen kautta. Omat, voimakkaatkin, tunnereaktiot on opittava tunnistamaan, jotta ne eivät ala ohjailla omaa toimintaa tavoitteiden kannalta haitalliseen suuntaan.
