Valkohäntäpeura vieraslajiksi?

Suomen luonnonsuojeluliitto julkaisi 24.5. kannanoton otsikolla luonnonsuojeluliitto kannattaa valkohäntäkauriin lisäämistä haitalliseksi vieraslajiksi.

Tähän tarttuivat ainakin Yle, Helsingin sanomat, Uusi Suomi, Mtv ja Turun sanomat. Varmasti muutkin mediat. Ylen uutisen otsikon jälkeinen ingressi kuului “Jos esitys toteutuu, valkohäntäkaurista voisi jahdata ilman metsästyskorttia ja ympäri vuoden, myös lisääntymisaikana.”

Haastateltuani SLL:n Riku Lumiaroa kävi ilmi, että SLL ei missään tapauksessa tarkoittanut kannanotollaan, että ympärivuotinen pyynti olisi sallittua, vaan että pyyntiä lisättäisiin eettiset rajoitteet huomioiden. Sanottava on, että tiedotteesta tämä ei käynyt ilmi vaan syntyi nimenomaan vaikutelma, että valkohännät olisi tapettava Suomesta keinolla millä hyvänsä. Tämä on valitettavaa koska juuri tällaiset väärinkäsitykset estävät luontokeskustelun positiivisen kehityksen. Vastuuta on mielestäni vähintään yhtä paljon lähettäjällä kuin uutisen julkaisijallakin koska ei ole kohtuullista olettaa, että yleisö olisi seurannut liittojen seminaareja ja viestintää pidemmältä aikaväliltä.

Mutta mitä sitten ehdotettiin?

En saanut Riku Lumiarolta suoraa vastausta siihen tarkoitettiinko aloitteella valkohäntäpeuran kokonaan hävittämistä, vai jotain muuta. Kokonaisuudessa tärkeänä osana joka tapauksessa oli tarkemmalla selvittelyllä esiin noussut ajatus pitkästä siirtymäajasta jonka puitteissa Suomeen voitaisiin istuttaa paremmin sopiva isokauris, tai saksanhirvi, jonka aiheuttamat uhat olisivat SLL:n mukaan pienemmät. 

Aloite on nähdäkseni tarkemmallakin tarkastelulla silti ongelmallinen. Pyysin myös metsästäjäliitoln Teemu Simeniukselta tarkennetun vastineen Lumiaron puheenvuoroon, joka on kuunneltavissa Metsästä-podcastin edellisessä jaksossa. Se menee näin: 

Teemu Simenius:

SLL esitys valkohännän siirtämisestä haitalliseksi vieraslajiksi siis on hävittää valkohäntä ja korvata saksanhirvellä turvaten suurpetojen ruoka ja hirvieläinlaidunnus 2030 mennessä. Samalla vapauttaa valkohännän pyynti pinta-alarajoituksesta, jotta kaikki pääsevät pyyntiin. Kuitenkin pyynti pitäisi säädellä niin, että tappaminen tapahtuu eettisesti (jokin koulutus, ei pyyntiä lisääntymisaikana jne.).

Ymmärrän tausta-ajatuksen, joskin se on kaukana toimivasta toteutettavuudesta. Tosiasiallisesti valkohäntää tuskin saadaan kokonaan poistettua, sillä siltikin on alueita, joilla sitä ei metsästetä tai pyynti on vaikeutettua metsästämättömien yksityisalueiden ohella suojelualueilla, kansallispuistoissa ja muilla erityiskäyttöalueilla. Pelkkä kannan kääntäminen laskuun organisoiduissa oloissakin on ottanut muutaman vuoden. Kantaa pystytään kyllä hallitsemaan, kun se lähivuosien aikana saadaan tiheillä kannanalueilla matalammalle tasolle. Jo nyt kasvu on mitä ilmeisimmin saatu taittumaan. Hävittää valkohäntää en usko pystyttävän, vielä vähemmän jos pyynti muuttuisi organisoidusta satunnaiseksi sirpalepyynniksi. Kanta voisi päinvastoin räjähtää käsiin.

Saksanhirven lisääminen on periaatteessa kiinnostava ajatus, joskin mahdolliset sivuvaikutukset tulisi tutkailla huolellisesti. Esimerkiksi kolarissa osuma on hirven luokkaa, kun valkohännällä rutisee pääosin pelti. Valkohännän mahtuminen Suomeen on siirtoistutushistorian onnekkaimpia tapauksia, sillä Suomesta puuttui tämän kokoluokan hirvieläin, eikä se vienyt muilta lajeilta ekologista lokeroa ja vahingot yksilöä kohden ovat hämmästyttävän pieniä. Saksanhirven vahingot yksilöä kohden Suomessa on arvoitus. Sen suhteen SLL on oikeilla jäljillä, että tämä hirvieläinlokero tulisi olla tavalla tai toisella täytettynä luonnon hyvinvoinnin vuoksi.

Erikoisinta esityksessä on, että laji tulisi saada pois riistalajiluettelosta, mutta kuitenkin sille pitäisi luoda eettiset pyyntitavat, ajat ja pyytäjien koulutus. Sellaiset kun on luotu metsästyslainsäädännöllä ja maassa on järjestäytyneet olot tämän suhteen. Esitys ei lopulta käytännössä muuta nykytilanteeseen muutosta kuin pinta-alarajoituksen poistolla ja sillä, että säätely ei olisi enää metsästyslainsäädännössä. Toki ero säädännöissä on, että metsästyksen tulee olla kestävää ja vieraslajilainsäädännössä tappamisen on tarkoitus olla kestämätöntä.

Yhtäkaikki, metsästyslainsäädännön alla toiminta on organisoitua (viranomaisohjaus), järjestäytynyttä (metsästyksenjohtajat ym.), koulutettua (metsästyskortti, ampumakoe), eettistä (lainsäädäntö, pyyntiajat), turvallista (oranssit, metsästyksenjohtajat), yhteiskuntaa palvelevaa (SRVA, kantojen hallinta), vahinkoihin puuttuvaa (pyyntimaksujen ohjaaminen vahinkojen korvaamiseen ja ennaltaehkäisyyn), riistan ja kannan seurantaa tutkivaa (laskennat, tutkimus) jne. Tämä kaikki valmis ja kehittynyt romukoppaan ja mahdollisesti uudelleen keksityksi ja organisoiduksi muun säädännön alle? Ei tunnu aivan loppuun asti ajatellulta tai nykyiseen riistasäädäntöön ja toimintaan perehtyneeltä ehdotukselta. Lisäksi, vaikka SLL ei ole ehdottanut epäeettistä pyyntiä, on haitallisen vieraslajilainsäädännön seuraus pyyntitapoihin jotain aivan muuta kuin metsästyslainsäädännön alla. Se, ettei esitä tapoja, vaan statuksen muuttoa, jonka seuraus on tavat, ei muuta lopputulemaa. Hieman erikoista piiloutua sen taakse, ettei koskaan ole esitetty seurauksia.

Näin metsästäjän näkökulmasta tämä kyllä käy järkeen. Tavoite peurakannan hallinnasta erityisesti tihentymäalueilla on tärkeä ja kannatan voimakkaasti metsästysmahdollisuuksien parantamista myös uusille metesästäjille. Mutta meillä on jo olemassa tällä hetkellä kohtuullisen hyvin toimiva systeemi, jota on syytä parantaa edelleenkin. Mutta kaiken tämän jälkeen en usko siihen, että tyhjältä pöydältä toisen lähestymistavan rakentaminen järkevää. Varsinkaan kun tässäkään asiassa ei ole kuunneltu metsästäjän näkökulmaa vaan tulkittu ulkopuolelta että mikä ongelma on ja sitten esitetty siihen ratkaisuksi jotain mikä ei kyllä tällä tarkastelulla vaikuta realistiselta.

Epäsuorien tavoitteiden vaikutus

Asiaa selvitettyäni nousi vielä esiin yksi mahdolliinen tausta-ajatus, joka tässä saattaa vaikuttaa mukana: suurpedot. Yksi SLL:n johdonmukaisista linjoista on ollut Ilveksen metsästyksen vastustaminen. Jos valkohäntäpeura saataisiin muutettua haitalliseksi vieraslajiksi, olisi sitä saalistavan ilveksen metsästäminen entistä heikommin perusteltavissa. Tämä ajatus siitä että petokantoja kannattaisi käyttää hirvieläinkantojen hallintaan on yksi luontokeskuksen toistuvista mantroista, joita ei nähdäkseni ole koskaan ainakaan julkisesti käsitelty riittävällä realismilla ja eri näkökulmia avaten. Painotan, että tämä petonäkökulma, joka myöskin aloitteessa kyllä mainittiin on tällä hetkellä minun tulkintaani, ei mikään SLL:n virallinen linja. Mutta jos tässä on kyse siitä, että motiiveissa on mukana ilveksen metsästyksen vastustaminen, siitäkin olisi syytä olla täysin suora ja yksiselitteinen.

Toissijaisten tavoitteiden ajaminen suurpetojen kautta on osoittautunut jo aikaisemmin täysin tuhoisaksi etenemistavaksi, joten todella toivon, että siitä tässä ei ole kysymys vaan kyse on nimenomaan sosiaalisesta kestävyydestä ja biodiversiteetistä huolehtimisesta. 

Käsittelin aihetta myös kahdessa aikaisemmassa podcast-jaksossa Metsästäjäliiton Teemu Simeniuksen ja SLL:n Riku Lumiaron kanssa.

Mediasta ja vastakkainasettelusta

Jäin miettimään radiohaastattelun jälkeen, että ainoa kysymys, johon olisin halunnut vastata tarkemmin oli kysymys siitä miten polarisaatiota voi lieventää. Uimme keskustelussa instituutioihin ja kommentoin itse hyvin köykäisesti yksilön vastuusta ja itsetuntemuksen tärkeydestä, mutta syvempikin vastaus on olemassa. Se tulee minusta ihanalla tavalla Sonian kirjoittamassa metsästystjutussa.

Polarisaatiota poistetaan keskittymällä erilaisia ihmisryhmiä yhdistäviin tekijöihin. Se onnistuu silloin kun viesti on muotoiltu samaistuttavan tarinan muotoon siten, että se ei hyökkää vaan antaa mahdollisuuden tarkastella omia ajatuksiaan aiheesta, josta itse ei välttämättä tiedä paljoakaan. Ja juuri siksi tämä lähestymistapa aiheeseen lämmittää minua niin paljon. Sonia onnistui poimimaan keskustelustamme metsästyksestä syvimmän ytimen ja muotoilemaan sen, siten että teksti ei syytä ketään. Se vain totetaa, että tällaiset päätökset minä tein. Vieläpä muotoillen tekemäni päätökset tarinamuotoon, jossa on selvä alku, keskiosa ja loppu.

Olen täysin varma, että tämä aihepiiri ja lähestyminen sattuvat silti monia. Eläimen hengen ottaminen on ajatuksena monelle niin kipeä, että vaikka minun kohdallani muutos on ollut ilmiselvästi eettisempään suuntaan, tätä voi silti olla vaikea nähdä positiivisena muutoksena. Eettinen ongelma on silti olemassa ja tämä kokonaisuus aiheuttaa melkoisen sisäisen ristiriidan. Erityisesti jos ei ole itse tehnyt paljoakaan pohdintaa ruoan alkuperästäja liharuoan oikeutuksesta. Tai jos on, ja on kulkenut eri polkua kuin minä olen.

Minusta on kuitenkin puhuttelevaa, että jopa uutisen kommenttiosio on rakentava! Twitter, joka kyllä yleisesti ottaen löytää maailmasta virheet, oli tästä artikkelista lähes hiljaa. Uskon siihen, että tämä johtuu nimenomaan siitä, että toisin kuin suurin osa pikaviestinnästä ja huomiota hakevasta internetistä, tämä artikkeli ei perustu vastakkainasetteluun.

Ja samalla juuri tässä on artikkelin ainoa heikkous. Koska se ei perustu vastakkainasetteluun, se ei kerää aivan niin paljon huomiota, kuin se keräisi jos perustuisi. Näyttäisi siltä, että tästä ei synny kohua. Lyhyellä tähtäimellä ja yksisilmäisesti tarkastellen tämä olisi huono juttu. Nykypäivän kaupallinen viestintä nimittäin perustuu nimenomaan postauksiin sitoutumisiin, kommentteihin ja tykkäämisiin, sillä juuri ne nostavat jutun näkyvyyttä ja näkyvyys kääntyy myös rahaksi. Tämä on nykyajan yksi suurimpia ongelmia ja haluaisin, että tämä tiedostettaisiin paljon paremmin.


Alleviivaan: nykymaailma näyttää meistä pelottavalta ja vaaralliselta siksi, että aggressiota ja pelkoa lietsovat viestit myyvät paremmin kuin sillan rakentaminen. 

En sano tätä siksi, että olisin jotenkin katkera. En ole vähääkään. Olen pohjattoman kiitollinen ja onnellinen, että olen asemassa jossa voin tehdä tällaisia lähestymisiä vaikeisiin aiheisiin. Minun elantoni ei ole niistä kiinni, joten voin aivan turvallisesti valita sellaisen kulman, jonka uskon olevan arvokkaampi ja rakentavampi, vaikka se ei tuotakaan välittömiä reaktioita ja nosta siksi sisältöä vieläkin korkeammalle. Olen valtavan etuoikeutettu ja toivon voivani käyttää sitä asemaa oikealla tavalla.

Maailma on syvällä tavalla ongelmallinen ja valtavan ihmisjoukon asema siinä on kamala. Meillä on ongelmia korjattavaksi. Samaan aikaan maailma on kuitenkin paljon parempi, kuin miltä se näyttää. Sosiaalinen media korostaa maailman pelottavia ja rumia puolia siksi että se on parempaa liiketoimintaa, kuin sillanrakentaminen. Sen ei tarvitsisi olla niin. Algoritmi oppii kyllä mistä ihmiset pitävät, jos algoritmille opettaa sen. Siksi ainoa toiveeni nyt ja aina on se, että minä oppisin parempaa itsetuntemusta jotta voisin tunnistaa ne hetket jolloin minua yritetään manipuloida reagoimaan negatiivisia tunteita herättämällä. Silloin pystyn olemaan reagoimatta. Sen lisäksi haluaisin löytää mahdollisimman paljon rakentavaa ja uutta ajattelua tuottavaa sisältöä ja vaikka se ei herätäkään minussa yhtä voimakasta reaktiota, haluaisin oppia reagoimaan juuri niihin viesteihin.

Maybe some day.

Lue Helsingin sanomien juttu täällä (vain tilaajille)
Kuuntele Radio suomen haastattelu täällä

Kaupunkilaisisän mielenmaisema

Aloitin metsästyksen samoihin aikoihin ensimmäisen lapseni syntymän kanssa. Halu aloittaa metsästys oli kytenyt jo pidempään, eikä lapsen saaminen varsinaisesti ollut aloittamisen peruste, mutta hyvin pian huomasin, että kaupunkilaislapsiperheen arki on luonteeltaan sen verran kiireinen ja raskas, että halu jättää se hetkeksi taakse alkoi vahvistua. Nyt parin vuoden harrastamisen jälkeen olen ymmärtänyt mikä metsän tarjoaman rauhan ja yksinolon merkitys on. 

Ennen metsästystä luontosuhteeni oli etäinen. Vietimme juhannukset mökillä, kävimme syksyllä sienessä ja tutustuimme eläimiin Korkeasaaressa, mutta mikään näistä ei nyt jälkikäteen ajatellen erityisesti opettanut minulle luonnosta paljoakaan. Mökkeily oli toki kaupunkilaiselle askel lähemmäksi luontoa, mutta vaikka luonto olikin käden ulottuvilla, minä en ollut osa sitä. Metsän ja minun välillä oli edelleen seinä. Kun perheeseen syntyi toinenkin lapsi, mökkireissujen hiljainen rentouttavuuskin alkoi muuttua monimutkaiseksi sekamelskaksi. Aloin ymmärtää oman luontosuhteeni pinnallisuuden ja ennen kaikkea aloin kaivata täydellistä hiljaisuutta lapsiarjen vastapainoksi. 

Ehkä juuri siksi osasin nauttia kaikkein yleisimmästä metsästyskokemuksesta: tuntikausien paikallaan istumisesta kylmän nipistellessä varpaita. Joku voisi kuvata tällaisia tilanteita tylsyydeksikin, mutta hektisen työelämän ja erityisesti lapsiarjen rinnalla tämä tyhjyys oli minulle alusta asti valtavan arvokasta. Sitten kun usean tuloksettoman reissun jälkeen kauris kävelikin esiin, oli niiden hetkien tunnelataus jotain, mitä en ollut koskaan aiemmin päässyt kokemaan. Ensimmäiset riistahavainnot ja metsästystilanteet sytyttivät valtavan halun laajentaa ymmärrystäni villieläinten elämästä. Aloin tunnistaa metsissä liikkuessani jälkiä ja polkuja ja havaita eläimiä paljon entistä useammin. 

Nykyisin eläintarhassa eläinten katselu tuntuu minusta enemmän ahdistavalta, kuin kiinnostavalta. Ymmärrän paljon paremmin kuinka suuri eläinten luonnollinen elinpiiri on ja kuinka niiden on mahdotonta toteuttaa tarpeitaan vangittuina. Nautin mökkeilystä ystävien kanssa, mutta pelkän mökkitontille linnoittautumisen sijaan, yritän aina kun mahdollista yhdistää reissuun jotain metsästykseen liittyvää. Olen päässyt myös vierailemaan mökkikunnan hirviporukassa ja sen kautta alkanut todella nähdä mitä kaikkea mökkimme ympäristössä elää. 

Olisin toki voinut tutustua luontoon jo aiemmin, mutta aiemmin minulla ei ollut siihen motivaatiota. Metsästyksen aloittamisen jälkeen tilanne on muuttunut. Minun on nykyään vaikea pysyä poissa luonnosta, koska olen vihdoin päässyt alkuun sen monimuotoisuuden ja rikkauden ymmärtämisen opettelussa.